Miten kaikki lopulta kävi

08.05.2010 klo 10:03 (Äitiys, Isyys, Synnytys)

Tämä on nyt viimeinen artikkeli tässä blogissa. Muodonmuutos on nyt tapahtunut, poikanen on kuoriutunut, ja minä, entinen katkera lapseton, vietän ensimmäistä äitienpäivääni äitinä huomenna. Enhän minä ole vielä äitinä valmis, mutta en varmasti ole sitä ikinä. Äitiys saa uusia haasteita niin kauan kuin lapsi elää. Kun lähdimme maanantaina laitokselle, laitoimme kotioven kiinni dramaattisissa tunnelmissa. Hyvästi, entinen elämä, tervetuloa uusi. Kun eilen ajoimme kaupungin halki kotiin, tuntui, että olisimme jossain toisessa, joskin etäisesti tutussa kaupungissa. Nyt alkaa olla jo vaikea muistaa lapsen syntymän päivää, sen verran uusia haasteita tämä lapsen elämä aiheuttaa. Asiat, jotka kiinnostivat vähän ennen lapsen syntymää, kiinnostavat nyt tuskin lainkaan. Toki ne varmasti alkavat kohta kiinnostaa, mutta nyt elämä on luiskahtanut perusteellisesti raiteiltaan.

Joten, niin kauan kuin vielä muistan, tässä kiinnostuneille yhteenveto siitä, miten lapsi tuli maailmaan. Sunnuntai-iltana tulokas oli kovin levoton vatsassa. Potki ja tunki itseään lantionpohjaa vasten ihan koko ajan. En pystynyt nukkumaan, vaan menin olohuoneen sohvalle huokailemaan. Otin välillä parasetamolia, vaikka viime aikoina en ole juuri luottanut siihen. Välillä oli taukoa, ja sitten taas alkoi. Välillä alavatsassa oli pitkiä aikoja kuukautismaisia kipuja. Supistuksia oli kuitenkin vain harvakseltaan ja nekin vain vähän kivuliaita. Olin aika tuskastunut: poikanen haluaisi syntyä, mutta kohtu ei auta yhtään. Aamulla nukuttuani noin tunnin tai puolitoista nousin happamana toivoen, että vaikka synnytys ei tapahtuisi ennen sovittua sektiota, tällaisia öitä ei enää tulisi. Sitten nousin mennäkseni vessaan ja tunsin lapsivesien lähtevän valumaan.

Loikin vessaan, laitoin jotain sidettä ja ihmettelin tilannetta ennen kuin sain sanotuksi miehellenikään. Soitin päivystykseen, josta tällä kertaa kehotettiin tulemaan aamupäivän aikana tai oikeastaan vaikka saman tien, koska juuri oli rauhallista. Kokoilimme tavarat ja lähdimme keväiseen aamuun aamuruuhkan alkaessa muodostua teille.

Pian päästyämme päivystykseen alkoivat myös kovenevat supistukset. Kun minut oli kytketty seurantalaitteisiin, kovia supistuksia alkoi tulla säännöllisesti. Kun noin kahden ja puolen tunnin kuluttua pääsimme lääkärin tutkimuksiin, olin jo niin kipeä selästä, alavatsasta ja lonkista myös supistusten välillä, että siirtyminen sängystä tutkimuspöydälle oli vaivalloista. Lääkäri totesi, että kohdunsuu oli vasta (edelleen) sormenkärjelle auki, mutta alkoi järjestellä leikkausta. Sain Litalgin-tipan, mutta siitä ei ollut mitään apua. Miehestäni kuoriutui tässä vaiheessa rohkea tukija, ja rusentelin hänen käsiään supistusten yhä voimistuessa. Hyvin nopeasti saimme tiedon, että pääsemme leikkaukseen puolen tunnin kuluttua. Mikä ihmeellinen onni! Koiralle avautui veräjä, ja siitähän minä luiskahdin ulos. Sillä täytyy sanoa, että vaikka olin onnellinen, että synnytys käynnistyi itsestään, se ei kyllä lieventänyt syyllisyydentunnettani tästä synnytystavasta, vaan lisäsi. Nyt kun tiedän, miltä synnytyssupistukset tuntuvat, minusta tuntuu todella vääryydeltä, että jotkut joutuvat kärsimään niistä tunti- tai vuorokausikaupalla – ja saattavat silti päätyä sektioon.

Puudutuksen laittaminen oli vähän ongelmallista. En tahtonut saada selvää, milloin anestesialääkäri ja -hoitaja puhuivat minulle ja milloin keskenään, eikä anestesialääkäri saanut selvää, mitä minä vastasin hänen kysymyksiinsä. Kun puudutus oli laitettu, kätilöt toivat mieheni sairaalavaatteisiin puettuna. Puudutusta jouduttiin lisäämään ja odottelemaan sen vaikutusta, mutta vihdoin päästiin aloittamaan. Leikkausta en tuntenut ollenkaan, lapsen vetäminen esiin tuntui todella oudolta. Vauva alkoi heti parkua, mutta minulla oli vahvasti sellainen olo, että parkuja oli tuotu jostain toisesta huoneesta. Eihän täällä äsken ollut mitään vauvaa! Vähän aikaa sulateltuani asiaa, aloin kyynelehtiä. Sain vauvan rinnalleni makaamaan aika pitkäksikin aikaa, kun kohtuani tyhjennettiin ja minua ommeltiin kiinni. Käsieni väsyttyä isäkin sai pitää lastaan aika pitkään sylissään. Sitten hänet ja vauva vietiin pois ja minua alettiin irrotella laitteista. (Sivunmennen sanoen salissa oli myös ping-ääntä pitävä laite, jonka funktio oli meille tietenkin täysin hämärä, aivan niin kuin Monty Pythonin elokuvassa Elämän tarkoitus…)

Jouduin viettämään heräämössä kolme tuntia. Mieheni istui puolisen tuntia luonani, sitten passitin hänet syömään ja mahdollisimman pian poikamme luo. Haavaa alkoi jomottaa paljon ennen kuin jalat alkoivat toimia, mikä  harmitti minua aivan valtavasti, mutta heräämön harmaapäinen hoitaja lohdutti ja silitteli minua. Lopulta pääsin lapsivuodeosastolle tapaamaan pienen perheeni muut jäsenet, ja toipuminen alkoi.

Lyhyesti vain muusta: toipuminen on mielestäni sujunut varsin nopeasti. Välillä haavaa särkee, välillä olen kivuton. Pystyn jo liikkumaan melko hyvin, saan esimerkiksi sukat jalkaan omin avuin. Suurin harmi on nyt vauvan syöminen: maitoa tulee jo, mutta vauva imee krantusti. Joko nukahtaa rinnalle, tai raivoaa, joskus tosin imee ihan kiltisti, mutta se ei ole selvinnyt, miten saisi imemään useammin kiltisti.

Mieheni taas on kasvanut kumppanina aivan valtavasti. Emme koskaan ole olleet näin yhteenhitsautuneita, emme koskaan koko parisuhteen aikana. Tämä varmaan on ohimenevää, mutta aivan tavattoman suuri kokemus. Mieheni oli valtavan hyvä tuki minulle raskausaikana, ymmärtäväinen ja avulias. Mutta jos minua odotusaikana joskus harmitti, että hän ei malttanut perehtyä lapsen hoitoon liittyviin kysymyksiin kuin pinnallisesti ja joskus viikkoja minua jäljessä, niin nyt minun ollessani sairaalassa hän on lukenut niin imettämisestä kuin lapsen kehityksestä ja hoidostakin sekä lapsivuodeosaston kansiosta että kotona iltaisin kirjoista, esitteistä ja netistä. Sairaalassa hän innolla opetteli kaikkia asioita ja hurmasi varmaan hoitajat tavallaan suhtautua lapseen. Suuri kiitos siis hänelle. Minä en olisi selvinnyt tästä kaikesta ilman häntä.

Kiitos vielä kaikille, jotka olette seuranneet muodonmuutostani ja rohkaisseet kommenteillanne. Ja onnea kaikille omissa odotuksissa ja lasten kasvattamisissa!

3 kommenttia

Elämäni onnellisin päivä?

07.05.2010 klo 16:08 (Uncategorized)

Tänään toimme kotiin pienen pienen poikamme. Se syntyi maanantaina puolilta päivin. Oikeastaan se ei edes ole pienen pieni,vaan täysin keskimittainen, vaikka syntyikin parisen viikkoa ennen laskettua aikaa. Nyt on niin paljon tehtävää, ihmeteltävää ja päivitettävää, että totean vain lyhyesti, että syntymän päivä oli onnellinen, mutta kyllä ehdin jo odottaa tätä päivää, jona lapsi pääsee omaan kotiinsa. Ja oikeastaan sitä on odotettu jo neljä vuotta. Kaikki näyttää nyt uudelta.

Jätä kommentti

Loppusuoralla?

29.04.2010 klo 08:00 (Odotus)

Eilinen kehittyi sitten niin, että soitin iltapäivällä Naistenklinikalle. Lääkäri, joka pyydettiin puhelimeen, ei ollut millään tavalla perehtynyt tilanteeseeni, mutta keskusteli ihan asiallisesti. Olin kuitenkin niin poissa tolaltani, etten pystynyt viemään puhelua haluamiini kysymyksiin ennen kuin minua alkoi itkettää.

Myöhemmin ajateltuna myös lääkäri puhui ihan potaskaa. Esimerkiksi että ensisynnyttäjille synnytyksen käynnistyminen ennen laskettua aikaa on todella harvinaista. No on varmasti, mutta ei niin harvinaista, että se olisi mahdotonta. Tai että olisi turvallista olla kokonaan välittämättä kovista supistuksista. Siihen kysymykseen, mistä hän tietää, että se olisi turvallista, emme siis päässeet.

Eihän siinä muu auttanut kuin lähteä yksityiselle lääkärille. Se vähän arvelutti, koska koin, että ongelma on enemmän päässäni kuin vatsassani. Ongelma päässä kuitenkin oli aika iso, sillä en pystynyt enää iloitsemaan edes vauvasta. Minä tulkitsin sen uudeksi esimerkiksi orastavista masennuksen oireista, joita olin ollut panevinani merkille jo viime viikolla.

Lääkäriaika oli illalla, ja mieheni oli mukana. Leijuimme molemmat iloisina sieltä pois. Mitä oli siis tapahtunut? Ultraääntä oli käytetty, mutta lääkäri sanoi, ettei sillä pysty varmuudella määrittämään kohdunseinämän paksuutta ja lujuutta. Saimme kuitenkin nähdä oman pikku vauvamme sydämen sykkivän, ja kyllähän se tuntui hyvältä. Lääkäri oli myös hyvin empaattinen ja puhelias. Hän otti todella vakavasti ja sanoi, että huoleni on oikea. Hänen mielestään tärkeintä oli nyt varustaa minut tai meidät laittamaan jauhot suuhun päivystyksen puhelimeen vastaajalle, kun seuraavan kerran tulee kovia supistuksia. Lääkäri teki myös sisätutkimuksen ja sanoi sen, mitä kai jokainen haluaa kuulla: “Tosi hyvä, että tulit.” Ehkä se oli vähän liioitellun dramaattista, mutta saimme kuulla, että kohdunsuu on ammattikielellä kypsä. Kohdunkaulaa on jäljellä enää sentti, ja se on alkanut kääntyä, no, oikeaan suuntaan.

Tiedän kyllä hyvin, että tässä voi hyvinkin mennä vielä sovittuun sektiopäivään asti, mutta nyt tuntuu siltä, että taas jaksaa. Toivottavasti odotus ei tee uudestaan kärsimättömäksi päivien mittaan, mutta ainakin olen saanut sitä henkistä tukea, jota tarvitsin.  Ja hyvältä tuntuu sekin, että omat tuntemukset tulokkaan laskeutumisesta pitivät paikkansa. Ähä!

2 kommenttia

Väärä hälytys

28.04.2010 klo 12:41 (Raskausvaivat, Synnytys)

Eilen ennen puolta yötä luulin jo synnytyksen käynnistyvän. Jo illalla oli todella kovia nivus-, häpyliitos- ja lantionpohjapistoksia, joiden seuraan liittyi nukkumaan mennessä supistuksia. Kun oli tullut pari selvästi napakampaa supistusta, siirryin olohuoneen sohvalle tarkkailemaan tilannetta kellon kanssa. Aluksi ei tuntunut mitään, sitten supistusten väli putosi kahdeksaan ja lopulta viiteen minuuttiin. Supistukset kestivät pari minuuttia ja olivat kipeämpiä kuin koskaan, mutta eivät tosin salvanneet henkeä tai vieneet puhekykyä (jos nyt olisi ollut joku, jolle jutella, mies kun jostain syystä onnistui nukkumaan).

Päätin soittaa päivystykseen, ja sain saman lässyttävän-hyssyttelevän vastaanoton kuin aikaisemmin. “Ota Panadolia ja mene nukkumaan.” Supistuksia ei ollut tullut tarpeeksi kauan – sektiosuunnitelmilla ja sen syillä ei ollut mitään merkitystä, koska kuulemma sektioita ei tehdä öisin kuin äärimmäisessä hädässä. Lopetin puhelun äkäisenä, koska olin mielestäni saanut selvät ohjeet ottaa tällaisissa tapauksissa yhteyttä päivystykseen. Jos päivystävä kätilö pahoitti mielensä, oma oli vikansa, kun puhui minulle tavalla, jolla minä en puhu edes lapsille.

No, täti oli oikeassa, ja supistukset alkoivat saman tien harventua ja vaimentua. Kivut jatkuivat kuukautiskipumaisina ja selkää särki, mutta sekin hellitti vähitellen niin, että sain kahden jälkeen nukahdettua. Heräsin sitten samoihin kipuihin viiden jälkeen aamulla.

Peruutin tälle päivälle sopimani kyläilyn, koska olin nukkunut niin vähän ja koska en kokenut jaksavani seurustella huolestuneena ja kipeänä. Soitin äitiyspoliklinikalle selvittääkseni asioita. Sieltä luvattiin yhteydenottoa lääkäriltä, mutta ei ole vielä kuulunut.

Rehellisesti sanottuna nyt ei ole enää juurikaan kipuja, mutta on silti mahdoton keskittyä mihinkään älyä vaativaan. Odottelen soittoa, joten en uskalla lähteä edes ostamaan käsityölankoja. Luulen, että näinä viimeisinä viikkoina tulen kykkimään aika paljon kotona jaksamatta lukea, joten puikkoja pitäisi saada heilutella.

Kyllä tuollainen kokemus laittaa pään pyörälle. Sehän voi olla merkki siitä, että jotain on tapahtumassa, mutta yhtä hyvin voi olla, etten tunne mitään vastaavaa ennen sovittua sektiota. Pelottaa myös se, että tällaisia läheltä piti -öitä tulee lisää. En jaksaisi enää kauan näitä kipuja, en ainakaan kovimmillaan. Jos ja kun lääkäri soittaa, tulen varmaan pettymään puhelun antiin, koska en edes itse tiedä, mitä toivon. En ole kerjäämässä sektion aikaistamista. En oikeastaan ole kerjäämässä edes mitään tutkimuksia, koska ei niillä helpoteta oloani eikä valitettavasti ennusteta tulevaisuutta, mitä tietenkin eniten haluaisin. Lupausta voinnin kohenemisesta kukaan ei voi antaa, eikä kipuja lievitetä. Ehkä toivoisin lähinnä sitä, että minut otetaan vakavasti ja että minulle annetaan sillä tavalla jonkinlaista henkistä tukea. Mutta mitä se vakavasti ottaminen sitten on? Hohhoijaa, turha varmaan toivoa muuta kuin että kaikki on ihan asiaan kuuluvaa eikä vaarallista. Täytyy kyllä häveten tunnustaa, etten tajunnut loppuraskauden olevan ihan näin kuluttavaa.

Jätä kommentti

Hävettävä kaipaus

27.04.2010 klo 10:20 (Äitiys, Odotus, Päänvaivat)

Jatkan taas tunnustuksia. Olen väittänyt olevani valmis monella tavalla. Pintataso ovat tarvikkeet ja “lastenhuone”, yksi taso syvemmälle malttamattomuus kohdata tuo tulokas, ja vielä syvemmällä on tuo pitkä muodonmuutos äitiyteen epävarmasti suhtautuvasta lasta kaipaavaksi lapsettomaksi ja lopulta onnekkaaksi odottavaksi naiseksi, joka juttelee vatsalleen “äidistä” ja “isästä”.  Kohta on kulunut yhdeksän kuukautta siitä elämämme kääntäneestä raskaustestistä, mutta silti teen kummallisia ajatusvirheitä.

Olen saanut itseni kiinni ajattelemasta, että kunhan elämä tästä palautuu normaaliksi,  niin… Enkö tajua vieläkään, ettei se palaa “normaaliksi” enää koskaan merkityksessä “ennalleen”? Enkö enää muista, että olin niin valmis heittämään taakseni vanhan elämän ja ottamaan vastaan uuden?

No, ehkäpä minun on annettava itselleni armoa ja pilkottava asiaa hieman. Ajatuslipsahdukset ovat merkinneet useimmiten ajatusta siitä, että liikkuminen ei olisi niin kivuliasta. Kaikella todennäköisyydellä se asia palaa vielä ennalleen. Ei lapsen synnyttyä, mutta toivon mukaan heinäkuun aikana alan taas pystyä liikkumaan, ehkä reippaastikin. Olen myös miettinyt kaihoisasti sitä, että olen taas oma siro itseni ja voin pukeutua sieviin kesävaatteisiini. Moni synnyttänyt naurahtaisi tässä kohtaa katkerasti, ja saa tietenkin nähdä, miten käy. Olen kuitenkin melko luottavainen, että muodot palautuvat suurin piirtein ennalleen, koska en ole juuri kasvanut muualta kuin vatsasta. Leikkaushaava aiheuttaa turvotusta joksikin aikaa, eikä nahka tietenkään kuroudu ennalleen saman tien, mutta eivätköhän useimmat vaatteet mahdu päälleni heinäkuussa.

Pukeutumisen suhteen paluu normaaliin ensi kesänä on silti kyseenalaista toisesta syystä. Eiköhän ensi kesän pukeutumista niin arkena kuin juhlassa sanele aika pitkälle se, miten käytännöllistä vaatteissa on imettää. Olen kuumeisesti etsinyt netti- ja vähän reaalimaailman kaupoistakin imetyspaitoja, jotka sopisivat tyyliini. Tarjontaa on, mutta yllättäen onkin vaikea löytää juuri sopivaa, etenkin jos ei halua maksaa maltaita. Ja maltaita ei ehkä halua maksaa, jos haluaa hankkia useamman kuin yhden kappaleen. Välillä värivalikoima on kapea (ja yllättävän voimakas), välillä taas ei löydy oikeaa kokoa ja mallia. Kotimainen Kaislakehto valmistaa imetyspaitoja siistin, yksinkertaisen mallisina vaikka minkä värisinä, mutta kuinka ollakaan, kesäistä, vaaleaa väriä ei valikoimasta löydy. Saatan olla turhamainen, mutta esimerkiksi oman lapsen ristiäisissä ei haluaisi häpeillä pukeutumistaan, kun muut ovat sievissä kesäjuhlavaatteissa. No, ristiäisissä toki voi mennä toiseen huoneeseenkin imettämään, ja ehkä se on jopa suotavaa, mutta kyllä siinäkin tapauksessa pukeutumisessa on otettava huomioon imetysmukavuus.

Minua kyllä hävettää tämä kaipaus, joka ei liity mitenkään lapseen, vaan ihan itsekkäästi omaan itseeni, hyvinvointiini ja ulkoiseen olemukseeni. Toisaalta olen sitä mieltä, että kaikesta huolimatta minulla on oikeus olla muutakin kuin äiti. Jotkut tosin sanovat, että arvot menevät uuteen järjestykseen, kun lapsi syntyy. Luettuani jonkin verran näitä blogeja ja kuunneltuani muitakin puheita, kyllä nämä mietteet tuntuvat silti olevan aika yleisiä. Toisaalta minulla on varmaan oikeus myös olla keskeneräinen vielä tässä vaiheessa – ja tarkkaan ottaen myös lapsen synnyttyä. Ei kai sitä elämänmuutosta voi tosiaankaan tajuta täydellisesti, ennen kuin se tapahtuu. Puhumattakaan siitä, että lapsen kasvaessa elämä muuttuu jatkuvasti.

1 kommentti

Asioiden edellä

26.04.2010 klo 10:03 (Odotus, Päänvaivat)

Ehkä viimeisen viikon mieltäni on vaivannut ajatus, joka menee tosiaankin asioiden edelle. Se on ajatus toisesta lapsesta. Aivan hullua, päätöntä, eikä todellakaan ajankohtaista. Mutta yllättävää kyllä, sitä joutuu miettimään jo nyt ainakin siinä mielessä, haluaako antaa kaikki odotusvaatteet eteen päin mahdollisimman pian vai säästää varmuuden vuoksi. Sama pätee hyvinkin pian pienimpiin vauvanvaatteisiin ja niin edelleen.

Mies katkaisee keskustelun aiheesta aina alkuunsa. Ensin vähän ärsytti, ettei saa puhua edes hypoteettisesti asiasta. Sitten tulin siihen vaiheeseen, että olin itsekin samaa mieltä. Otetaan nyt asia kerrallaan, viedään tämä odotus maaliinsa ja katsellaan, miten yhden lapsen kanssa menee. Pari viikkoa sitten ajattelin, että on asioita, joista en aio tuntea syyllisyyttä, ja yksi niistä on se, että jos yksi lapsi riittää meille, se todella riittää.

No, sitä mielentyyneyttä ei kestänyt kauan. Jo vuodenvaihteessa mieleen oli tosin tullut, että jos alamme toivoa toista lasta (muutama alkio on vielä pakkasessa, joten ensimmäiset yritykset eivät vaatisi edes epäinhimillisiä ponnisteluja), ikäero ei saa jäädä kovin pieneksi. Jos ja kun liitoskivut alkavat toisellakin kertaa jo ennen raskauden puoliväliä, minulla ei mitenkään voi olla esikoista, jota pitää nostella joka paikkaan. Tähän mennessä raskaus on ollut muutenkin sellainen kokemus, että vaikka mikään asia, oire tai vaihe ei ole sinänsä ollut ylitsepääsemättömän vaikea, tämä kesto on tehnyt minut todella tuskastuneeksi ja epäilemättä taakaksi miehelleni. Toivottavasti en sentään ole kuormittanut muita ihmisiä. No, tästähän seuraa ajatus, että jos jätämme yrittämättä toista lasta vain sen takia, että raskausaika on niin hankalaa, enkö olekin aika kauhean itsekäs? Monella monen lapsen äidillä on ollut vielä hankalammat raskausajat, mukaan lukien oma äitini. Sitä paitsi pelkään, että vaikka itse unohtaisin sen, miltä minusta nyt tuntuu, mieheni ei unohda. Hän tulee muistuttamaan minua raskausajasta käyttämällä siitä sanaparia, jota käyttää nytkin tiheästi: “yhtä kärsimystä”.  Ja nyt on vielä niin, että hän voi vetää esiin todisteaineistoksi tämän blogin…

Tällainen pieni, turha, väärin ajoitettu ongelma tässä siis mietittävänä. Luin tänään viikonloppuna saamaani kahta kirjaa, jotka olivat jonkun yhdysvaltalaisen naisen kirjoittama “tyttökavereiden opas” odotukseen ja vauvavuoteen. Ihan kauheaa, yleistävää muka hyväntahtoista totuuksien laukomista siitä, kuinka alapää on jauhelihana ja kilot eivät koskaan katoa. Siinä oli kuitenkin yksi mielenkiintoinen väite: pahantuulisuuden lisääntyminen kertoo lähestyvästä synnytyksestä. Tänäänkin, vaikka tunnun voivan paremmin kuin neljään-viiteen päivään, fiilis on sellainen, että en kerta kaikkiaan jaksa enää. En taida silti tarttua tuohon oljenkorteen, vaan koetan jatkaa itseni viihdyttämistä kuunnellen mielihalujani ja koettaen sopeutua siihen, että suunnitelmat menevät uusiksi aina voinnin mukaan.

Jätä kommentti

Alamaissa

23.04.2010 klo 13:05 (Odotus, Raskausvaivat)

Enää en taida syyttää pelkästään hormoneja tästä alituisesta alamaissa olemisesta. Eiköhän se ole niin, että vajaat yöunet ja häilyvä vointi vain ovat käyneet niin kuluttaviksi, että henkinen kapasiteetti on ihan loppuun käytetyt.  Häilyvällä voinnilla tarkoitan sitä, mitä esimerkiksi tänään on tapahtunut: eilen oli todella huono päivä, mutta tänä aamuna kipuja ei ollut. Sitten kipu alkoi tasaisena, ei kauhean kovana jomotuksena, ja ajattelin, että tämä on nyt sitten toinen, vähän erilainen kipupäivä. Sitten puolenpäivän tienoilla kipu hellitti ja ajattelin, että no sinne se kipu nyt sitten meni, ja aloin suunnitella loppupäivää sen mukaan. Ruuan jälkeen kipu taas palasi niin, että piti taas mennä pitkäkseen. Hohhoijaa! Vaikka kivuttomia päiviä on ollut, tämä on ollut tällaista jo vähintään kaksi kuukautta.

Välillä on siis pidempikestoista, välillä lyhyempikestoista kipua. Toisaalta tulevat ja menevät kivut ovat ihan jees, koska sellaiset eivät pilaa koko päivää. Toisaalta niistä ei saa koskaan kiinni, eli ei tule etsittyä lievityskeinoja. Ja sitten ne vain kiduttavasti jatkavat tulemistaan ja menemistään. Lisäksi kun kivut eivät yleensä ole niin kovia, että olisin kaksin kerroin kivusta, ei ylity se kynnys, että lähtisin hakemaan apua esim. päivystyksestä. Sen sijaan ärsytyskynnys ylittyy nopeasti, ja kun kipuja on vähänkin enemmän, seison jo huolestumiskynnyksellä.

Tänään olen kelaillut sitäkin, että en kyllä tunne olevani kovin hyvässä hoidossa tai seurannassa juuri tässä vaiheessa, kun on kaikkein vaikeinta. Kohdunkaulan- ja suun tilanne on tunnusteltu viimeksi 3.3. Seuraavaan lääkärikäyntiin on vielä viikko. Kyllähän minä ymmärrän, että ei tieto tilannetta muuta miksikään, mutta miksi juuri minun täytyy elää pimennossa siitä, tekeekö lapsi kovastikin tuloaan? Viisi viikkoa sitten ultraäänitutkimus osoitti, että kohdunseinämä ei ole repeämässä. Toissa päivänä sain kuulla vain, että jos se repeää, huomaan sen kovasta kivusta ja verenvuodosta. Enkä saanut edes keskustella asiasta lääkärin kanssa. Kuitenkin käsittääkseni oli tarkoitus välttää ennalta se tilanne, että kohtulihas repeäisi! Äitiyspoliklinikkakäynnin takia minulla ei myöskään ole ollut yli kahteen viikkon neuvolakäyntiä, vaan seuraava on silloin viikon päästä. Eihän se sektion suunnittelu sitä korvannut, kuten neuvolan terveydenhoitaja tuntui kuvittelevan! Minulta mitattiin verenpaine ja jalanympärys tukisukkia varten, siinä kaikki tutkiminen.

Minua harmittaa, etten siellä sairaalassa nyt sitten pyytänyt kätilöä tunnustelemaan edes ulkopuolelta vauvan asentoa, mutta en oikein ollut suuntautunut siihen. Tilanne kulki vähän toisella tavalla kuin olin kuvitellut, ja asiaa oli muutenkin reiluksi tunniksi. Ja tänäänkään en ole viitsinyt soittaa neuvolaan, koska ei minulla oikeastaan ole muuta konkreettista asiaa, kysyttävää tai huolta kuin että minua harmittaa. Ei siellä kuitenkaan ole aikoja kuin vasta ensi viikolla, jos silloinkaan.

Harmitus on siis kova, eikä henkisistä voimavaroista, joilla poistaa harmitus, ole jäljellä kuin rippeitä. Vähän painaa sekin, että pikkuinen joutuu verenkierron mukana saamaan kaikki kiukku- ja harmitushormonit ilman omaa syytään. Voi raukkaa! Täytyy varmaan käyttää vahvinta kipu- ja mielialalääkettä, joka äidille on sallittu, eli tummaa suklaata.

Jätä kommentti

Yhä epätodellisempaa

21.04.2010 klo 15:10 (Odotus, Synnytys)

Nyt meillä sitten on sektiopäivä. En nyt sitä laita tähän blogiin, ainakaan nyt ei tunnu siltä. En tiedä, miksi en halua, että ihan kaikki tietävät h-hetken. Ehkä se on osittain sitä erilaisuuden pelkoa…

Äitiyspoliklinikalla käytiin toimenpide läpi kaikkineen ja saimme kysellä ihan mitä vain. Lääkäriä ei ollut paikalla, eikä minua tutkittu millään tavalla. Kyllähän sen tiesin etukäteen, ja olisinhan voinut pyytää kätilöä tunnustelemaan tilannetta, kun olen sitä moneen kertaan itse miettinyt. Mutta tuntuma oli se, että kyllä sen sitten huomaa, jos jotain lähtee tapahtumaan. Näinhän se tietenkin on. Olen toki malttamaton ja jännitän mahdollisia yllätyksiä, mutta näissä hommissa ilmeisesti mikään tieto tämänhetkisestä tilanteesta ei ennusta tulevaisuutta millään kovin hyvällä tarkkuudella. Raskausmyrkytykset ovat tietenkin erikseen.

Outoa on se, että nyt vasta tuntuukin epätodelliselta, että meille syntyisi ihan oikea vauva. Tähän asti sitä on kuvitellut hyvinkin elävästi, ja kyllähän pienokainen potkiikin siihen malliin, että ei pitäisi olla epäilystä elämästä. Mutta yhtäkkiä en vain osaa yhdistää mahamöyryäjää ihmisten ilmoilla olevaan lapseen.

Nyt vain pitäisi täyttää jollain puuhalla nämä viikot. Sellaisella puuhalla, jota kivut eivät haittaa niin paljon, että alkaa harmittaa. On siinä tasapainoilua.

1 kommentti

Kipuja ja kipuja

19.04.2010 klo 07:52 (Lapsettomuus, Raskausvaivat)

Kipujen kanssa on saanut taas viikonloppuna tehdä tuttavuutta. Lauantain vastaisena yönä taisi olla lyhytaikaista repivän tuntuista kipua, jonka tulkitsen johtuvan siitä, että arpikudos kohdunseinämässä venyy. Viikonloppuna palautui mieleen, millaista oli olla leikkaustoipilas. Erityisesti nousemista makuuasennosta seurasi vihlovia kipuja, jotka sitten vähitellen tasaantuivat. Niistäminen, nauraminen ja käveleminen olivat kivuliaita.

Ihan jatkuvaa särkyä ei ole ollut, mutta viime yö tarjosi taas uusia kipuelämyksiä. Jo viikkoja sitten tunsin pistäviä vihlaisuja lantionpohjassa. Ajattelin, että tulokkaalla on pitkät kynnet, mutta neuvolassa sanottiin, että monet äidit tuntevat sikiön laskeutumisen yhteydessä kuin sukkapuikolla tökittäisiin. Niitä tuntemuksia on ollut ajoittain, mutta eilen illalla nukkumaan mentyäni, niitä oli enemmänkin, useita peräkkäin. Välillä oli kivutonta, ja sitten taas yllättäen vihloi. Samalla tulokas pyöri voimakkaasti, ja välillä tuntui painetta häpyliitoksessa. Uusi ilmiö oli nivustaipeiden vihlonta. Ehkä sitä kautta kulkeutui kipua aina polviin asti. Polvia tosiaankin särki selvästi! Valvoin noin puoli kahteen, mutta en siitä huolimatta saanut nukuttua kellon soittoon asti, vaan heräsin viideltä, kuten viikonloppunakin. Kipuja ei enää ollut, mutta tiesin heti herättyäni olevani niin aktiivinen, että en enää nukahda. Välillä tietenkin supisteli niin illalla kuin aamullakin.

Kyllä kivut vievät taisteluhengen aika tehokkaasti. Nyt särkee alavatsaa, ja tuntuu, että ei jaksa odottaa vielä yli kolmea viikkoa. Toisaalta on varmaan niin, että tämäkin kolme-neljä viikkoa sisältää huonoja ja hyviä hetkiä.

Kolme-neljä viikkoa tuntuu kipujen hetkellä pitkältä ajalta, mutta kun ajattelee, että odotuksen päätyttyä, meillä voi oikeasti olla sylissä elävä, oma vauva, se tuntuu käsittämättömän lyhyeltä ajalta. Valmisteluista ja kuvitteluista huolimatta ajatus meistä vanhempina onkin yhtäkkiä valovuoden päässä. Ja kun ajattelee aikaa taaksepäin: vuosi sitten pistin itseeni hormoneja ja sovittelin töitäni pystyäkseni käymään vähän väliä lapsettomuusklinikalla. Olin täynnä toivoa ja optimistinen, mikä tekikin pettymyksestä kovan, kun tuorealkion siirto ei johtanut raskauteen. Silti jo nyt olemme tilanteessa, että lähtö synnytyssairaalaan voi tulla periaatteessa milloin vain (vaikka sitä ei pidä ajatella liikaa, ettei unohtaisi asennoitua siihen, että odotus kestää vielä viikkoja).

Tämänpäiväisessä Hesarissa ollut juttu rakastelusta kalenterin mukaan toi myös muistoja noin kolmen vuoden takaa. Hyvin, hyvin tuttua kaikki tuo alun iloisuus ja nautinto sekä pian mukaan kuvioihin tuleva väkinäisyys ja puolison sitoutumisen epäily – puhumattakaan tiedon etsimisestä netistä. Vaikka saimme sitten tietää, että raskaaksi tuleminen kotisängyssä olisi meille hyvin epätodennäköistä, kyllä sitä usein tuli elätellyksi toiveita ennen kuukautisia.

Joten voisiko sanoa, että vaikka ruumiillisia kipuja on, henkiset kivut on jätetty taakse? Vastaisin juuri nyt, että kyllä. Kyllähän lapsettomuudesta jää jälki, mutta etenkin koska kävimme lähes vuoden ajan mieheni kanssa pariterapiassa käsittelemässä asiaa, luulen, että olemme nyt yhdessä vahvempia.

Jätä kommentti

Unia

18.04.2010 klo 11:21 (Odotus)

Mies oli nähnyt viime yönä unta, jossa olimme saattamassa jälkeläistämme maailmaan. Tunnelma oli ollut ahdistava, ukkosmyrskyä ja kaikkea. Hän on viime aikoina nähnyt useita unia, jotka liittyvät vauvaan. Myös äitini ja anoppini ovat nähneet kumpikin ainakin yhden unen, joissa meillä on vauva.

Eikö minunkin pitäisi nähdä sellaisia unia? Joskus ehkä vuodenvaihteen tienoilla näin unta, jossa turvakaukalo oli asennettu polkupyörän ohjaustangolle. Tapasin työkaverin lähikaupan edustalla ja esittelin vauvaa, menin sitten kauppaan ja tajusin kauhukseni jättäneeni vauvan ulkopuolelle kaukaloon. Varmasti hyvin tyypillinen mokasin vauvan kanssa -uni. Sen jälkeen vauvaunia ei ole  ollut. Tiedän toki, että ihminen näkee unia monta kertaa yössä, mutta ei muista niistä kuin pienen osan. Luulisi kuitenkin, että jos on käsitellyt unissa tärkeitä asioita, ne putkahtaisivat mieleen jossain vaiheessa päivää.

No, kun en kerran näe unia, täytyy tyytyä unelmoimaan.

Jätä kommentti

« Vanhemmat artikkelit

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.