Enää en taida syyttää pelkästään hormoneja tästä alituisesta alamaissa olemisesta. Eiköhän se ole niin, että vajaat yöunet ja häilyvä vointi vain ovat käyneet niin kuluttaviksi, että henkinen kapasiteetti on ihan loppuun käytetyt. Häilyvällä voinnilla tarkoitan sitä, mitä esimerkiksi tänään on tapahtunut: eilen oli todella huono päivä, mutta tänä aamuna kipuja ei ollut. Sitten kipu alkoi tasaisena, ei kauhean kovana jomotuksena, ja ajattelin, että tämä on nyt sitten toinen, vähän erilainen kipupäivä. Sitten puolenpäivän tienoilla kipu hellitti ja ajattelin, että no sinne se kipu nyt sitten meni, ja aloin suunnitella loppupäivää sen mukaan. Ruuan jälkeen kipu taas palasi niin, että piti taas mennä pitkäkseen. Hohhoijaa! Vaikka kivuttomia päiviä on ollut, tämä on ollut tällaista jo vähintään kaksi kuukautta.
Välillä on siis pidempikestoista, välillä lyhyempikestoista kipua. Toisaalta tulevat ja menevät kivut ovat ihan jees, koska sellaiset eivät pilaa koko päivää. Toisaalta niistä ei saa koskaan kiinni, eli ei tule etsittyä lievityskeinoja. Ja sitten ne vain kiduttavasti jatkavat tulemistaan ja menemistään. Lisäksi kun kivut eivät yleensä ole niin kovia, että olisin kaksin kerroin kivusta, ei ylity se kynnys, että lähtisin hakemaan apua esim. päivystyksestä. Sen sijaan ärsytyskynnys ylittyy nopeasti, ja kun kipuja on vähänkin enemmän, seison jo huolestumiskynnyksellä.
Tänään olen kelaillut sitäkin, että en kyllä tunne olevani kovin hyvässä hoidossa tai seurannassa juuri tässä vaiheessa, kun on kaikkein vaikeinta. Kohdunkaulan- ja suun tilanne on tunnusteltu viimeksi 3.3. Seuraavaan lääkärikäyntiin on vielä viikko. Kyllähän minä ymmärrän, että ei tieto tilannetta muuta miksikään, mutta miksi juuri minun täytyy elää pimennossa siitä, tekeekö lapsi kovastikin tuloaan? Viisi viikkoa sitten ultraäänitutkimus osoitti, että kohdunseinämä ei ole repeämässä. Toissa päivänä sain kuulla vain, että jos se repeää, huomaan sen kovasta kivusta ja verenvuodosta. Enkä saanut edes keskustella asiasta lääkärin kanssa. Kuitenkin käsittääkseni oli tarkoitus välttää ennalta se tilanne, että kohtulihas repeäisi! Äitiyspoliklinikkakäynnin takia minulla ei myöskään ole ollut yli kahteen viikkon neuvolakäyntiä, vaan seuraava on silloin viikon päästä. Eihän se sektion suunnittelu sitä korvannut, kuten neuvolan terveydenhoitaja tuntui kuvittelevan! Minulta mitattiin verenpaine ja jalanympärys tukisukkia varten, siinä kaikki tutkiminen.
Minua harmittaa, etten siellä sairaalassa nyt sitten pyytänyt kätilöä tunnustelemaan edes ulkopuolelta vauvan asentoa, mutta en oikein ollut suuntautunut siihen. Tilanne kulki vähän toisella tavalla kuin olin kuvitellut, ja asiaa oli muutenkin reiluksi tunniksi. Ja tänäänkään en ole viitsinyt soittaa neuvolaan, koska ei minulla oikeastaan ole muuta konkreettista asiaa, kysyttävää tai huolta kuin että minua harmittaa. Ei siellä kuitenkaan ole aikoja kuin vasta ensi viikolla, jos silloinkaan.
Harmitus on siis kova, eikä henkisistä voimavaroista, joilla poistaa harmitus, ole jäljellä kuin rippeitä. Vähän painaa sekin, että pikkuinen joutuu verenkierron mukana saamaan kaikki kiukku- ja harmitushormonit ilman omaa syytään. Voi raukkaa! Täytyy varmaan käyttää vahvinta kipu- ja mielialalääkettä, joka äidille on sallittu, eli tummaa suklaata.
