Ehkä viimeisen viikon mieltäni on vaivannut ajatus, joka menee tosiaankin asioiden edelle. Se on ajatus toisesta lapsesta. Aivan hullua, päätöntä, eikä todellakaan ajankohtaista. Mutta yllättävää kyllä, sitä joutuu miettimään jo nyt ainakin siinä mielessä, haluaako antaa kaikki odotusvaatteet eteen päin mahdollisimman pian vai säästää varmuuden vuoksi. Sama pätee hyvinkin pian pienimpiin vauvanvaatteisiin ja niin edelleen.
Mies katkaisee keskustelun aiheesta aina alkuunsa. Ensin vähän ärsytti, ettei saa puhua edes hypoteettisesti asiasta. Sitten tulin siihen vaiheeseen, että olin itsekin samaa mieltä. Otetaan nyt asia kerrallaan, viedään tämä odotus maaliinsa ja katsellaan, miten yhden lapsen kanssa menee. Pari viikkoa sitten ajattelin, että on asioita, joista en aio tuntea syyllisyyttä, ja yksi niistä on se, että jos yksi lapsi riittää meille, se todella riittää.
No, sitä mielentyyneyttä ei kestänyt kauan. Jo vuodenvaihteessa mieleen oli tosin tullut, että jos alamme toivoa toista lasta (muutama alkio on vielä pakkasessa, joten ensimmäiset yritykset eivät vaatisi edes epäinhimillisiä ponnisteluja), ikäero ei saa jäädä kovin pieneksi. Jos ja kun liitoskivut alkavat toisellakin kertaa jo ennen raskauden puoliväliä, minulla ei mitenkään voi olla esikoista, jota pitää nostella joka paikkaan. Tähän mennessä raskaus on ollut muutenkin sellainen kokemus, että vaikka mikään asia, oire tai vaihe ei ole sinänsä ollut ylitsepääsemättömän vaikea, tämä kesto on tehnyt minut todella tuskastuneeksi ja epäilemättä taakaksi miehelleni. Toivottavasti en sentään ole kuormittanut muita ihmisiä. No, tästähän seuraa ajatus, että jos jätämme yrittämättä toista lasta vain sen takia, että raskausaika on niin hankalaa, enkö olekin aika kauhean itsekäs? Monella monen lapsen äidillä on ollut vielä hankalammat raskausajat, mukaan lukien oma äitini. Sitä paitsi pelkään, että vaikka itse unohtaisin sen, miltä minusta nyt tuntuu, mieheni ei unohda. Hän tulee muistuttamaan minua raskausajasta käyttämällä siitä sanaparia, jota käyttää nytkin tiheästi: “yhtä kärsimystä”. Ja nyt on vielä niin, että hän voi vetää esiin todisteaineistoksi tämän blogin…
Tällainen pieni, turha, väärin ajoitettu ongelma tässä siis mietittävänä. Luin tänään viikonloppuna saamaani kahta kirjaa, jotka olivat jonkun yhdysvaltalaisen naisen kirjoittama “tyttökavereiden opas” odotukseen ja vauvavuoteen. Ihan kauheaa, yleistävää muka hyväntahtoista totuuksien laukomista siitä, kuinka alapää on jauhelihana ja kilot eivät koskaan katoa. Siinä oli kuitenkin yksi mielenkiintoinen väite: pahantuulisuuden lisääntyminen kertoo lähestyvästä synnytyksestä. Tänäänkin, vaikka tunnun voivan paremmin kuin neljään-viiteen päivään, fiilis on sellainen, että en kerta kaikkiaan jaksa enää. En taida silti tarttua tuohon oljenkorteen, vaan koetan jatkaa itseni viihdyttämistä kuunnellen mielihalujani ja koettaen sopeutua siihen, että suunnitelmat menevät uusiksi aina voinnin mukaan.
