Eilen ennen puolta yötä luulin jo synnytyksen käynnistyvän. Jo illalla oli todella kovia nivus-, häpyliitos- ja lantionpohjapistoksia, joiden seuraan liittyi nukkumaan mennessä supistuksia. Kun oli tullut pari selvästi napakampaa supistusta, siirryin olohuoneen sohvalle tarkkailemaan tilannetta kellon kanssa. Aluksi ei tuntunut mitään, sitten supistusten väli putosi kahdeksaan ja lopulta viiteen minuuttiin. Supistukset kestivät pari minuuttia ja olivat kipeämpiä kuin koskaan, mutta eivät tosin salvanneet henkeä tai vieneet puhekykyä (jos nyt olisi ollut joku, jolle jutella, mies kun jostain syystä onnistui nukkumaan).
Päätin soittaa päivystykseen, ja sain saman lässyttävän-hyssyttelevän vastaanoton kuin aikaisemmin. “Ota Panadolia ja mene nukkumaan.” Supistuksia ei ollut tullut tarpeeksi kauan – sektiosuunnitelmilla ja sen syillä ei ollut mitään merkitystä, koska kuulemma sektioita ei tehdä öisin kuin äärimmäisessä hädässä. Lopetin puhelun äkäisenä, koska olin mielestäni saanut selvät ohjeet ottaa tällaisissa tapauksissa yhteyttä päivystykseen. Jos päivystävä kätilö pahoitti mielensä, oma oli vikansa, kun puhui minulle tavalla, jolla minä en puhu edes lapsille.
No, täti oli oikeassa, ja supistukset alkoivat saman tien harventua ja vaimentua. Kivut jatkuivat kuukautiskipumaisina ja selkää särki, mutta sekin hellitti vähitellen niin, että sain kahden jälkeen nukahdettua. Heräsin sitten samoihin kipuihin viiden jälkeen aamulla.
Peruutin tälle päivälle sopimani kyläilyn, koska olin nukkunut niin vähän ja koska en kokenut jaksavani seurustella huolestuneena ja kipeänä. Soitin äitiyspoliklinikalle selvittääkseni asioita. Sieltä luvattiin yhteydenottoa lääkäriltä, mutta ei ole vielä kuulunut.
Rehellisesti sanottuna nyt ei ole enää juurikaan kipuja, mutta on silti mahdoton keskittyä mihinkään älyä vaativaan. Odottelen soittoa, joten en uskalla lähteä edes ostamaan käsityölankoja. Luulen, että näinä viimeisinä viikkoina tulen kykkimään aika paljon kotona jaksamatta lukea, joten puikkoja pitäisi saada heilutella.
Kyllä tuollainen kokemus laittaa pään pyörälle. Sehän voi olla merkki siitä, että jotain on tapahtumassa, mutta yhtä hyvin voi olla, etten tunne mitään vastaavaa ennen sovittua sektiota. Pelottaa myös se, että tällaisia läheltä piti -öitä tulee lisää. En jaksaisi enää kauan näitä kipuja, en ainakaan kovimmillaan. Jos ja kun lääkäri soittaa, tulen varmaan pettymään puhelun antiin, koska en edes itse tiedä, mitä toivon. En ole kerjäämässä sektion aikaistamista. En oikeastaan ole kerjäämässä edes mitään tutkimuksia, koska ei niillä helpoteta oloani eikä valitettavasti ennusteta tulevaisuutta, mitä tietenkin eniten haluaisin. Lupausta voinnin kohenemisesta kukaan ei voi antaa, eikä kipuja lievitetä. Ehkä toivoisin lähinnä sitä, että minut otetaan vakavasti ja että minulle annetaan sillä tavalla jonkinlaista henkistä tukea. Mutta mitä se vakavasti ottaminen sitten on? Hohhoijaa, turha varmaan toivoa muuta kuin että kaikki on ihan asiaan kuuluvaa eikä vaarallista. Täytyy kyllä häveten tunnustaa, etten tajunnut loppuraskauden olevan ihan näin kuluttavaa.
